Tiiättäkös, mulle kävi hullusti.
Rakastan värejä yli kaiken. Elän niistä. Hengitän niitä. Näen niitä kaikkialla ja riudun, jos olen värittömässä ympäristössä.
Tykkäsin pukeutua väreihin. Olla kokeilullinen, pitää päällä juuri sitä millä fiiliksellä aamulla nousin kahvia juomaan. Eripari-sukkia, pallomekkoja, värejä pitkin poikin päällä!
Joka vuosi on ollut aina harmaa aika. Olen pukeutunut aina silloin musta-valkoiseen, harmaaseen.
Nyt se aika on jäänyt päälle. En osaa enää yhtään pukea värejä päälleni. Jos jotain, niin ihan vähän vain.
Mitä tämä tarkottaa? Jostakin se kielii. Huomaan kyllä, miten yrityksen valmistelu ja kaikki kiire on tehnyt minusta vakavamman. Tänä aamuna viimeksi mietin, että missä on se räiskyvä Milona, joka vuosi sitten vielä puki päälleen vaikka raitoihin maalatun jätesäkin, jos siltä tuntui. Lähtikse lomalle? Mikä minusta teki niin vakavan?
Vai löysinkö mie nyt sen oman tyylini?
Kuvat puhukoon puolestaan? Hassua miten en ole enää kuvieni näkönen. Kuvailkoon kuvat siis mun mielikuvistustani ja sen iloa ja räiskyvyyttä :)
Mie astun siis syrjään, en halua olla "esillä"? Piilotan itteni harmauteen ja aiheutan kontrastia minän ja työn väliin? Onko se hyvä vai huono asia?
Kun piirtäminen on astunut isompaan rooliin väreineen, ne asettuu paremmin paperille, kuin minun päälleni. Tämä vaan tuntuu tosi kummalliselta.
Mutta jos jotain jännää pientä plussaa haetaan, niin mustasta harmaa tulee hyvin esille, hiuksissa ainakin. Mun ohimoillani kiiltelee aina vaan enemmän niitä helmenvalkoisia suortuvia, joista olen aina haaveillu Mummiani muistellen <3
Nautiskelevaista syksyn aikaa ihmiset. Värit alkaa olla parhaimmillaan myös täällä rannikon suunnilla :)
Milona
No comments:
Post a Comment